Uusiutumisesta

Onko yksi elämän ydinmääritelmä sen kyky uusiutua? Voisiko vuorovaikutukselle avautunut uusiutuminen olla merkki eheydestä? Voisiko mielen hiljentyminen edesauttaa psykologista uusiutumispotentiaalia? Onko turhaa esittää tämänlaatuisia kysymyksiä?

Uusiutuminen syvimmässä merkityksessään kattaa ehkäpä kaiken oleellisimman ja todellisimman elämästä. Kehon solut kuolevat ja uusiutuvat vuorovaikutteisesti kaiken aikaa, ihmiskehot syntyvät, kehittyvät, kasvavat ja vanhenevat, sekin on uusiutumista. Psykologinen uusiutuminen puolestaan auttaa näkemään alati muuttuvat olosuhteet tietämyksen tarjoamien erittelyjen avustamana ja kohdistamaan voimavarat tuoreesti oleelliseen?

Ihmisten taidot ja kyvyt ovat mukautuneet ja muovautuneet aikakausien mukaan, uusiutuneet yleisiä ideaaleja mukaillen tai niitä vastustaen, kapinoiden – ja tietysti kaikkea siltä väliltä. Ennen ihminen osasi huolehtia perustarpeistaan, nyt ollaan edistytty huolehtimaan yhteiskunnan ja yritysten kasvun ja tuloksen tarpeista, sekä valjastettu perustarpeet niiden tukemina toteutuviksi? Välitysaineena kuulee mainittavan rahan, nykyuskomuksista juurtuneimman (ehkä myös kohdistuksia epäoleellistavimman)?

Edellä mainitut ovat esimerkkejä osittaisesta uusiutumisesta, jossa osa tietämyksestä kantautuu suhteellisen kiinteinä ehdollistumina sukupolvesta toiseen. Mennyt uusiutuu nykyhetkessä ja näyttäytyy tulevana tulevassa nykyhetkessä? Se on yleinen mieltämistapa, tosin rohkenee ehkä väittää että kuluvan hetken syvimmän ja perusteellisimman, kaiken kattavan vuorovaikutteisen todellisuusarvon tajuaminen on ihmiseltä hieman lipsunut? Uusiutumisen kiintopiste on eittämättä kuluva hetki, jossa kaikki mahdollinen mahdollisuuksiemme piirissä yhdistyy. Monet kantautuneet ehdollistumat omaavat riskin kuolettaa kuluvan hetken potentiaalia.

Ihminen pitää staattisista rakenteista ja onkin kutonut niistä aikamoisia, hämmästyttäviä vyyhtejä ympärilleen, mittakaavassa kuin mittakaavassa. Pään, kodin, elämänvaiheiden, ihmissuhteiden ja kokemusten sisällä sekä minuuden käsitysten sisällä ihminen luo staattisia tarrautumia, ankkureita. Eräänlaisia turvapaikkoja; tuttuja ja turvallisia, mikä on ymmärrettävää. Mutta mitä jos elämä pyörii vain ankkureiden ympärillä, vain niitä toistaen tai joksikin toiseksi muovaten, eikö uusiutuminen saata silloin kuihtua ja jokin nimeämätön, eläväinen vuorovaikutteisuuden potentiaali jäädä toteutumatta?

Jokainen on lienee havainnut, että jokin ensiksi niin uusi ja hieno juttu on lakannut tuntumasta niin uudelta ja hienolta. Siitä on tullut uusinta, kuin kesäiset tv-sarjat. Uusinta uutta, uusitaan siis kunnes tulee uutta uusittavaa. Toistoja, jatko-osia ja kokemuksia, teekuppi täyttyy ja pursuaa yli ellei sitä välillä tyhjennä. Onko ihmiselon viime vuosituhannet olleet osittunutta uusintaa, sukupolvesta toiseen? Hienovaraisia muunnelmia samoista uusinnoista?

Pointti ei ole kritisoida uusintakulttuuria sen tylymmin, lähinnä kyseenalaistaa sisäistä asennoitumista uusintaan ja millaisiin tekojen kohdistuksiin se johtaa. Psykologinen uusintoihin eli toistoihin urautuminen ja niiden valtava painolasti konflikteina, toistuvina kärsimyksen hukkaan valumisina tai nykyisyyden kieltävinä ideologioina, eikö se ole uusiutuvuudelta ja potentiaalilta pois? Entä voiko elää uusiutuen, uusintojenkin suhteen? Säilyttää tuoreus turtuneisuudessakin, näin ollen turtumatta? En todellakaan tiedä, elämällä se korkeintaan selvenee jos sittenkään.

Vastaa