Oleellisuudesta

rabbithole1

Mikäli jatkat lukemista, niin seuraavassa sukelletaan oleellisuuden kaninkoloon eli pyritään hahmottamaan yleisiä raameja ja viljelemään kohdistuskulmia eli sanoiksi puettuja pyrkimyksiä ja tuntoja, joiden vilpitömänä visiona on ilmentää muutakin kuin ”keisaria ilman vaatteita”. Tästä hetkestä kumpuava kohdistusliikunto, jokaisen uniikin elämänsisällön muovausvahana, voimaannuttavana merkityksentuntona. Teksti on poukkoilevaa ja rönsyilevää tarkoituksellisesti, tahtoen tarjota vapaita poimimisen potentiaaleja.


question-1243504_1280Miksi oleellisuus? Se inspiroi, jatkuvaluontoisesti kannattelevana apusanana kuluvaan hetkeen. Oleellisuus ei tunnu sisältösanalta vaan kohdistavalta luonnekuvaukselta. Se viittoo kaikkea yhdistäviin ilmiöihin, vuorovaikutuksiin ja potentiaaleihin. Eräänlaiseen olevaiseen ja eläväiseen, vaikutusvaltaiseen totuuteen. Esimerkiksi Yrjö Kallinen totesi:

”Mitään todellista totuutta ei koskaan ratkaista järkeillen eikä määritellen. Totuus on nimittäin kaiken määrittelymme tuolla puolen. Sitä ei voida sanoa, ei edes ajatella, se voidaan vain elää.”

Voitanee lisätä, että tieteellisten menetelmien avulla kyetään kyllä tekemään erittäin edistyneitä päätelmiä todellisuutemme lainalaisuuksista, mutta lopullista kaiken teoriaa emme tuskin kykene määrittelemään – muutoin kuin jättämällä sen vapaasti itseään ilmentäväksi ja osin kiehtovan mysteeriseksi?


Ehkä todellisuutemme tapahtuu totuudessa?


Nykyhetki tuntuu keskeiseltä kannattelijalta kaikelle oleelliselle, ”vaikutusvaltaa tavalla tai toisella nauttivalle”. Vaikutusvallan keskiössä olemme me, jokainen yksilö. Meille tarjoutuvat mahdollisuuksien avaimet kauttamme virtaavassa olemisessa ja auttaa jos tunnemme sekä tiedostamme sen perusteellisesti. Monesti oleellisen perustan, hedelmällisen maaperän takaavat jutut ovat mitä yksinkertaisimpia perustarpeita, kuten unen tai ravinnon tarve. Oleellisuuden perustan kuuluisikin rakentua ensisijaisesti perustarpeiden terveyden ja eheän saatavuuden turvaamiselle sekä rakastavalle, luontevasti vankalle moraaliperustalle?

Nykyhetki korostaa myös kohdistamisen voimaa; millaisiin tekoihin energia kanavoituu? Kohdistamisen painoarvo korostuu elämämme todellisuuden tietotulvalle altistumisen keskellä, mutta omakohtaisen oivaltamisen sekä ”korkeammille merkityksille” eli yksinkertaisille hyvyyksille avautumisen kautta voimme toteuttaa itseämme haluamallamme kirjavuudella ja luovuudella.

Esko Valtaoja toteaa kirjansa (Kaiken käsikirja) tiivistelmässä näin:

”Mitä teemme kaikella tiedolla? Parempaa maailmaa. Meille ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme; tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta. Mutta tieto on jäsenneltävä, siitä on koetettava löytää se olennaisin ydin, jonka varaan voi sitten omien halujensa, kykyjensä ja tarpeittensa mukaan rakentaa oman Kaiken käsikirjansa, oppaansa maailmaan.

Tietoa ja ympärillämme vaikuttavia tekijöitä ymmärtämällä tai siihen pyrkimällä on kenties hahmotettavissa jotakin oleellisesta, kenties jopa absoluuttisesta sellaisesta? Ihmisen mielikuvitus on voimakas ja kyvykäs luomaan vaikuttavia luomuksia ja järjestelmiä. Niinkin vaikuttavia, ettei niitä välttämättä käy koskaan mielessä kyseenlaistaa, kun ne riittävän vakuuttavalla auktoriteetilla todetaan. Tällöin riskinä voi olla potentiaalien, mahdollisuuksien poissulkeminen, jos mukana on hitunenkaan moraalista relativismia, perimmäisten syiden kannattelemaa eriarvoisuutta.

Esimerkiksi Albert Einsteinin sanotaan todenneen seuraavat kolme tokaisua:

”Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto.”

”Kaunein kokemus, jonka voimme kokea, on mystisyys. Se on perustavaa laatua oleva tunne, joka vallitsee todellisen taiteen ja todellisen tieteen kehdon ääressä. Kaiken sen takana, jonka voimme kokea, on jotain, jota emme voi käsittää. Siinä mielessä ja vain siinä mielessä olen syvästi uskonnollinen ihminen.”

”Totuuden pahin vihollinen on järjetön usko auktoriteetteihin. Kohtalo on rangaissut minua auktoriteettien halveksunnasta tekemällä minusta sellaisen.”

Platonin luolavertauksen inspiroimana voi liene todeta, että saattaa olla vaarallista todeta mitään absoluuttiseksi tiedoksi tai tuudittautua vallitsevien rakenteiden automaattiseen kuljetukseen kohti ”parempaa maailmaa”, niin kauan kuin on havaittavissa epäkohtia kannattelevia perusrakenteita esimerkiksi yhteyskuntajärjestelmissämme. Kyseenalaistuksen ja uteliaan hyväntahtoisuuden kipinä voivat avittaa oman oivalluksen auktoriteettia nostamaan päätään todellisuushahmotuksen voimallisena suodattajana. Muutoin joku toinen, sopivasti korupuheinen ja vakuuttava auktoriteetti saattaa hiljalleen jatkaa eriarvoistavassa asemassaan, kaiken samanaikaisesti demokratisoituessa? Esimerkiksi raha on oivallinen vertailun ja yhteensitovuuden (esim. toinen toisistaan riippuvaisuuden itseään ruokkivan kierteen) työkalu, kunnes rikkoo itse itsensä ruokkimalla vertailukelvottomia, hävyttömän vaikutusvaltaisia vähemmistöjä. Ongelma ei ole raha itsessään vaan se miten sitä käytetään; ihmisten antama uskontomainen tunnustus rahan kantamille suunnitelmallisille eriarvoisuustekijöille?

Lokeroimalla löytää herkälti lokeroituneita ratkaisumalleja, intuitiivinen elävyys, ”sanojen tuolta puolen” kumpuava rakkaus tai ehdoton välittäminen, voi tulla blokatuksi. Riittää kun tarkastelee epäkohtia joihin onneksi aletaan laajemmin ja laajemmin havahtua; kuten rahajärjestelmällä ja ihmisen ahneudella valjastettu räikeä eriarvoisuus, elinympäristön saastuminen, sotimisen ja väkivallan moraalittomuus sekä sen kannattelemat vastareaktiot (mm. terrorismi, pelko, kärsimyskierteet). Olennaiselta tuntuu siirtyä oireiden havainnoinnista ratkaisutasolle. Herääminen oireisiin ei riitä, tarvitaan tekoja itse todellisuuden maaperän eheyttämiseksi, jotta siitä versoisi yhä moraalisempi, välittäväisempi ja reilumpi. Se kykenee kumpuamaan jokaisessa ihmisessä jokaisen hetken valokeilassa, kunhan vain siemenet itävät ”korkeiden merkitysten” välittävään maaperään.


Millaista totuutta siis elämme, tuntunee oleelliselta ymmärtää? Olemmeko laajalti ”unessa” vai jatkuvassa siirtymässä kohti edistyksellisempää, ymmärtäväisempää ja parempaa ihmisyyttä? Tuntuu vahvasti, että ihmisellä on täysi potentiaali puuttua siihen, mihin suuntaan todellisuus ohjautuu. Olemme mahdollisuuksien maailmasta syntyisin, kiitos ihmiselle kehittyneen tai suorastaan siunautuneen tietoisuuden, hahmotuksen ja mielikuvituksen omaaman valtavan kapasiteetin? Ihmisen ylivertaisuuden korostamisessa tuntuu myös piilevän suuri vaaransa, ellemme kunnioita korkeampia moraaleja ja harmonisia merkityksiä, joiden laiminlyönnillä on riski johtaa ylilyöviin, eriarvoistaviin kompromisseihin moraalisten suhteellisuuksien ja egollisten lumouksien muodossa. Jyrkät hierarkiat ja eriarvoistumiset ovat keskeisiä ilmentäjiä vääristyneelle potentiaalin toteutukselle. Ihmisen potentiaali tuntuisi olevan ylittää ihmisen ylivertaisuuden rajat, tajuta voimallisesti linkki korkeamman, yhdistävän voiman yhteys? Tuntuu selvältä, että kuvaukset ja kohdistukset Jeesus Kristuksen ja Buddhan viittomista oleellisuuksista viittoivat samaiseen potentiaaliin? Pelastakaamme maailmaa itseltämme ja täyttäkäämme se harmonisella itseään ilmentävällä potentiaalilla luovasti, rakastavasti ja aktiivisesti?

ankkurikoLaveasti ilmaisten siksi siis tämä sivusto. Ankkuri pyrkimykselle ymmärtää edes jotakin siitä, mistä todellisuudessa – maailmassa josta olemme syntyisin – on kyse ja mitkä mahdollisuudet ovat hyppysissämme. Kohdistuksen keskuksena toimii ilmiölaadun tarkastelu, joka ennen kaikkea tarkoittaa ulottuvuutta ”syvälle kaikkeen”, vaikutuksiin joille altistumme ja myönnymme. Sivusto toimii työkaluna, joka samalla tarjoaa itsensä muidenkin yksilöiden jatkuvaluonteiseen tutkiskeluun, omakohtaiseen oivaltamiseen, tunnusteluun ja kyseenalaistukseen.

Todellisuuden hahmotuksen muovaaminen oleellisuuskeskeiseksi, tuntuu siis voimalliselta. Oleellisuus syvimmillään yrittää viittoa johonkin, johon ei voida viitata eli kyseessä on tietoinen ja tarkoituksellinen paradoksi. Se, millainen maailma vaikutteineen meidät saa aikaan ja esimerkiksi lukemaan tätä lausetta, on juurikin se, josta merkittävä osa hahmottumasta koostuu. Mitä hedelmällisempi tuo maaperä, sitä voimallisemmin ”paratiisi” ilmenee. Voimme toki luoda loputtomat määrät fantasioita ja meheviä kuvitteellisia maailmoja, joihin uppoutua. Se voi monesti tuntua oleelliselta, vähintäänkin väliaikaisena lääkkeenä arjen tilaan. Toki inspiroitunut mielikuvituksen ja seikkailuntunnun ruokkiminen sekä ylläpito tarjoavat arvokasta viisautta, varsinkin jos inspiraationa on sitä ammentaa. Mutta tässäkin yhteydessä tulee väistämättä mieleen korostaa havaintoa kohdistuksistamme eli millaisella vinkkelillä oleelliset asiat meille arvoansa antavat? Millä tavalla oleellisuudentunnun ”lisätty todellisuus” syntyy, millaisten ilmiöiden kautta koemme merkityksentuntoa elämässämme? Katkommeko kenties toinen toisiltamme merkityksentuntoa, sitä ainakin ilmiselvästi tapahtuu. Vaatisiko se reaktion?

Elämän voimallisena tarkoituksena lienee kokea mahdollisimman kantavaa merkitystä eläessään? Toisin tavoin kiteytetysti: ymmärtävän rakkauden yksinkertaisen luonteva potentiaalin toteuttaminen rakastavasti, anteeksiantavasti ja moraalisia kompromisseja kyseenalaistavasti omakohtaisen, luovasti voimaantuneen oivaltamisen siivittämänä? Sanoja, sanoja, sanoja. Ehkä otollisinta olisi ottaa hetki hiljaisuudelle ja antaa ajatusviidakoiden hälvetä? Antaa sen, mitä kumpuaa pintaan kummuta. Ehkä jonkisortin hiljaisuus selventäisi mielen ja tuntojen mahdollista sekavuutta? Tämäkin voi olla mitä voimallisin lääke perimmäisten aiheuttajien tasolla, ei pelkästään oireiden lievityksessä. Ehkä eräänlaisesta luontevan, ehdottoman hiljaisuuden perustasta rakentuu eheyden, hedelmällisen vuorovaikutuksen, maailmaa sotkuistaan siivoavaa luonnetta? Esimerkiksi Zenissä puhutaan virtaavasta, vain olemisesta, vain tekemisestä sekä painotetaan hiljaisen, ”vain olemisen” meditaation arvoa. Myös Taossa ja ties kuinka monissa muissa yhteyksissä tunnutaan viitottavan jonkinlaiseen virtaavaan harmoniaan. Sinänsä täysin sama missä mitäkin puhutaan tai on puhuttu, kunhan se liikuttaa kokijaansa voimaannuttavasti, mieltä ja tuntoja avarruttavasti juuri tällä hetkellä kantavasti? Kenties, kyseenalaistamisen avaimet ovat juuri sinulla, mahdollinen lukija tai silmäilijä, mukaan lukien näitä sanoja kirjoittava ja työkaluinaan pitävä.

Entä millaisten varttumien keskeltä ihmiset eivät tunnu olevan valmiita heräämään tai edes hitusten verran kyseenalaistamaan? Millaiset vaikutusvaltarakenteet maailmassa tuntuvat systemaattisesti säilyvän, suunnitelmallisuutensa ja edistyshenkensä pauloissa? Mihin mukautumiin toistuvasti palaamme, kun asiat esimerkiksi menevät yli epämukavuusrajan äyräiden? Keskeistä lienee tunnustella, kantavatko moraaleja eriarvoistavat perimmäiset syyt ympärillä ilmenevissä tapahtumissa? Jokaisen tilanne, vaikutteet ja elämönsisällöt ovat uniikit, tarjoten mitä hedelmällisimmän maaperän olemisen voimaantuneelle, luovalle ja rakastavalle ilmentämiselle. Ketään ei tarvitse tarkoituksellisesti vahingoittaa, tuomita, suistaa kärsimyskohtaloon, kohdella kaltoin, eikä toisaalta olla ylitsepursuavan suvaitsevainenkaan ilmeisen vääryyden havaitessaan? Ystävällisyys, lempeys, mutta myös järkkymättömyys moraalittomuuden osuessa kohdalle. Käyttäen virhearvioita arvoikkaina kantapääoppeina, vaikka asia vaatisi muutaman toistonkin. Pelättävää ei ytimiltään ole, oikeastaan jo sen sisäistäminen riittää.

kaikkeudenlavistavakatsekkoOleellisuus voi myös olla epäoleellisen uhraamista; yksi kohdistamisessaan tehokas keino nähdä, mitä todella arvostaa ja pitää merkityksellisenä. Tämän suhteen piilee paradoksi, koska emme välttämättä tiedä mitä uhrata, ellemme juurikin sitä tiedä. On siis toisin sanoen helpohkoa tuoda mieleensä asioita, jotka omaa uhrattavaksi. Jokin käsitys ainakin nousee? Mutta mitä jos uhrauksena voimallisempaa olisi miettiä käänteisesti asioita, joita ei miellä omaavansa uhrattavaksi (tämä ajatus on Gurdjieffin inspiroima), esimerkiksi kuluvaa hetkeä herkästi konfliktoivaa psykologista joksikintulemista (Jiddu Krishnamurtin inspiroimaa)?

Tunne, että on riittämätön tai kelvoton, mieli harhailee toistuvasti jossakin muualla kuin kuluvassa hetkessä ja sen tarjoamissa vapauksissa, tyytymättömyys vallitsevaan olotilaan, jatkuva vertailu, mahdollinen katkeroituminen… Edellä mainitut ovat kaikki konfliktitiloja, joita psykologinen joksikintuleminen voi ylläpitää. Jotakin muuta olemisen kaiho? Emme siis tällöin ole läsnä ja hyväksy todellisuuttamme, parhaillaan tapahtuvaa. Olipa sen sisältö mitä hyvänsä, niin siinä sisällössä nykyhetken kannattelema luonne on ydin kohdistuksen virtaukselle. Yhtenä rajuimmista muodoistaan tämä kohdistuu itsekriittisyytenä, riittämättömyyden tunteena. Addiktiot omaavat myös jatkuvan lisää tahtovan luonteen ja aiheuttavat näin ollen ajoittaista tyytymättömyyttä, konfliktitilaa.

Tarkoituksena ei ole tuomita minkäänlaisia toimintamalleja, mutta kokiessa ja havaitessa edellä mainitun kaltaisia piirteitä omassa toiminnassa, on kieltämättä käynyt kyseenalaistamaan niiden ja niiden riskitekijöiden tarpeellisuutta. Mitä jos uhraisimme eli kääntäisimme voimavaraksi noita arkeamme konfliktitiloiksi ajavia toiminta- ja ajatusmalleja? Ehkä tämä tekisi väistämättä kaikesta virtaavampaa; luontevammin ja rennommin ilmenevää? Olisiko oleellisempaa mieltää olevan riittävä, kyvykäs, merkityksekäs ja hyväksytty jo juuri nyt ja parhaillaan? Se ainakin voimaannuttaa sekä saa monesti unelmien ja haaveiden omaksumisenkin helpommaksi. ”Dream of living the life you are actually living today”, tokaisi esimerkiksi Alan Watts jossakin videoklipissä.


Äärimmäisen oleelliselta tuntuu myös tuntevien ja tiedostavien olentojen kokemuslaatu. Kärsimys, sen valtavat määrät ja riskit sille, on erittäin keskeinen tekijä maailmassamme. Ihminen on kyvykäs havaitsemaan riskejä kärsimykselle ja minimoimaan niitä. Tuntevien olentojen kokemuslaadun oleellisuutta tuskin voi liikaa korostaa, onhan kivuliaan kärsimyksen ja kärsimättä olemisen ero valtava.

Vähimmäisvaatimuksena tuntuisi olevan se, ettemme antaisi kärsimyksen valua hukkaan. Reagoisimme siis, jos yhdenvertaisesti tuntevat ihmiset ja eläimet altistuvat tarpeettomalle kärsimykselle. Tällöin pitäisimme edes huolen, että miljardien kärsimyskohtaloiden seurauksena olisi tunnustus ja reaktio niiden voimallistuvan minimoimisen muodossa? Kitkisimme myös riskejä kärsimyskohtaloille, sekin tuntuu oleelliselta sekä absoluuttisen solidaariselta, moraaliselta ja hyväntahtoiselta toimintatavalta.


Edellytykset, jotka kantavat nykyistä olemassaoloa, kantavat oleellisuuttaan automaattisesti. On oleellista, arvokasta, että fysiikan lait sekä muut tieteelle vielä tuntemattomat lainalaisuuden kannattelevat maailmaamme. Kuinka antaisimme lisättyä arvoa edellytyksille? Yksi voimakas tapa voisi olla muuttaa toteamismalli A ja B saavan aikaan C:n. Sama voidaan nimittäin ilmaista voimallisemmin: olosuhteelle C on arvokasta, että edellytykset A ja B toteutuvat (tässä kohtaa inspiraationa on Robert M. Pirsig). Tällä tavoin saattaisimme kokea lisääntynyttä merkityksentuntoa sekä antaa voimakkaampaa tunnustusta todellisuuden vuorovaikutteisuudelle ja kaikille niille mahdollisuuksille jotka kauttamme ilmenevät.

On myös arvokasta, että A, B ja C ovat osa aakkosista ja kuljettavat osaltaan ajattelun piirturia merkistömuodossa eli sanoina. Oli myös olennaista, että sai kaupasta tarvitsemansa elintarvikkeet ja että ehti katsoa yhden jakson suosikkisarjaansa. Ehkä on myös oleellista, että välillä pysähtyy tarkastelemaan todella, mille antaa arvostusta; mikä juuri nyt saa kantamaan merkitystään?


 


Oleellisuutta voidaan lähestyä tai olla lähestymättä esimerkiksi seuraavilla huomion kohdistuksilla: