Totuus

Totuus on. Todellisuutemme tapahtuu totuudessa? Totuuden arvokkuus tuntuu merkittävältä avaimelta? Lähestytään tässä yhteydessä aihetta sen kaikkeen ulottuvan vaikuttavuuden sanoiksi puetun hahmottelun kautta. Totuuden merkityksellisyys voi tarjota voimalliselle oleellisuudelle siivet. Totuudellisuus on voimallinen, kuvaileva ja aktiivinen ilmausmuoto totuudesta, esimerkiksi Yrjö Kallinen käytti ja tutustutti siihen.

Lähdetään liikkeelle toteamalla, asetetaan samalla sanat ja määritteet omaan arvoonsa:

”Mitään todellista totuutta ei koskaan ratkaista järkeillen eikä määritellen. Totuus on nimittäin kaiken määrittelymme tuolla puolen. Sitä ei voida sanoa, ei edes ajatella, se voidaan vain elää.” – Yrjö Kallinen


Totuudellisuuden merkitysarvosta:

”Ainoa pelastuksen ehto on tämä: että ihmisessä ihmisen jälkeen viriäisi yhä enemmän ja enemmän totuudellisuuden henkeä, tarvetta nähdä tosiasiat tosiasioina ja vetää niistä tosiasioiden mukaiset johtopäätökset eivät vain hokea jotakin.”Yrjö Kallinen


Mikä kenties ilmentää totuutta keskeisimmin:

”Elämä on, sen koko todellisuus on tässä ja nyt. Sitä koskeva totuus ei ole staattista, vaan se kumpuaa hetkestä hetkeen ja aina juuri nyt.”Yrjö Kallinen


Tuntuu siis, että totuus on kuin kanvaasi, johon todellisuuttamme maalaamme. Totuus tavallaan jättää todellisuutemme vapaaksi vaikutuksille, niin pelokkaille kuin rakastavillekin. Kertomus hyvän ja pahan tiedon puustatuntuu yhdeltä viittaukselta totuuteen tai Jumaluuteen, joka sallii todellisuutemme ammentaa vapaasti kohdistuksiaan. Samalla tuntuu olevan johdettavissa korkeampi merkitys totuudessa?

Totuus siis viittaa johonkin eläväiseen ja vaikutusvaltaiseen, kaikessa kantavaan sekä suuresti vuorovaikutteiseen ilmentymään, joka tarjoaa potentiaalinsa meidän aktivoitavaksemme. Totuutta tai sen vivahteita on kenties hahmoteltu esimerkiksi sanoilla Jumala, Laki ja Rakkaus. Ehkä myös ehdoton sallimus? Totuuden jakamia potentiaalien siemeniä itää erinäisin tavoin, erinäisissä maaperissä?

Sanat ja määritelmät tuntuvat toissijaisilta sille, mikä ilmenee hetki hetkeltä kannattelemassamme todellisuudessa totuudellisesti oleellisena? Olisiko välittävästi aktiivinen, intuitiivisen ymmärtävä rakkaus harmoniassa totuuden voimallisimpien pilkahdusten kanssa, siis ihmiselle avautuneen potentiaalin kanssa? Rohkeasti tuntuu, että kyllä. Eikä mitään pelättävääkään totuudellisimmillaan ole, jos annamme totuuden / Jumalan / Lain / Rakkauden suurimpien vapaiden potentiaalien ravita meidät?

Helpommin sanottu kuin tehty, kunnes käykin päinvastoin?